Istun vastapäätä ihmistä, joka kertoo raastavaa tarinaa. Se on täynnä vaikeita tunteita ja silkkaa vääryyttä. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka tuska on omalla ihollani. Olen eläytynyt uhritarinaan, joka on toisen. Jotain on tehtävä, jotta pystyn jatkamaan. Muutoin päädyn tilanteeseen, jossa ryhdyn kiirehtimään ratkaisua toisen puolesta, jakelemaan neuvoja oman hankalan oloni vuoksi. Lausunko hospotihospoti, suitsuttaisinko salviaa, vai toisiko jokin maaginen rituaali suojan? Miltä minun pitää suojautua?
Kenenkään tarina ei voi minua vahingoittaa. Sen sijaan tarvitsen suojan omille hätääntyneille ajatuksilleni, jotka synnyttävät lisää vaikeita tunteita. Oloni helpottuu, kun siirryn hänen vierellensä. Katselemme yhdessä eteemme piirtyvää tarinaa. Emme katso toisiamme silmiin. Ihan kuin tarina lakkaisi piirtymästä minuun, kun emme istu vastakkain.
Näen selkeämmin, sillä en kavahda omia ajatuksiani. Kuulen paremmin, sillä olen sivussa tuskaisten tunteiden loimusta. Tarinan voima pyörii edessämme, emmekä kumpikaan ole vietävänä. Hätääntyneet ajatukset etsiytyvät turvaan rinnan alueelle, jossa henkilökohtainen rumpusoittimemme sykkii taukoamatta. Omien ajatusten vartijana oleminen ja hyväksyvä läsnäolo toisen rinnalla onkin paras suoja, minkä tiedän.