K
äyn hoitopöydälle itse harvoin ja tarkoin valitusti. Teen sen vaikkei minulla olisikaan erityisiä vaivoja, jotta muistaisin itse mille tuntuu asettua hoitopöydälle ja olla altis toisen ihmisen tarjoamille impulsseille ja ajatuksille. On myös tärkeää hoitajan henkilökohtaisesti muistaa, mille tuntuu kun mahdollisia kipeitä kohtia käsitellään.
Olen usein hämilläni siitä, kuinka erilaisilta ihmisten kädet voivatkaan tuntua. Toisella on terävät kädet. Toisella pehmeät kuin linnun siivet. Toisten kädet näkevät, toisten harhailevat pimeässä. Toisten pureutuvat syvälle, toisten houkuttelevat vaivoja pintaan pelkällä kosketuksella. Jonkun käsiä keho vain pyrkii jostain syystä väistämään. Jonkun toisen kädet eivät kavahduta.
Ja olemus. Toiset kävelevät yli. Toiset ”tietävät” hieman liiankin hyvin mitä ihmisessä liikkuu ja miksi. Toiset kunnioittavat kohtaamista antamalla turvallisen tilan ihmisen olla ja tutkia tuntemuksiaan. Joku liioittelee vaivoja, kauhisteleekin. Toinen ei ole millänsäkään vakavimmistakaan sairauksista, hoitaa vain oman työnsä ja kannustaa.
Menen sellaisen ihmisen käsiteltäväksi, jonka ammattitaitoon voin luottaa. Se ei aina tarkoita diplomeja seinällä. Se tarkoittaa tervettä suhdetta omaan osaamiseensa ja ”tietoon”, kunnioittavaa suhtautumista kanssaihmisiin ylipäätään. Asiakas ei saa olla oman osaamisen ja erinomaisuuden korostamisväline.
Minulla on muutamia luottohoitaja, joiden luona itse käyn. Kaikki heistä hoitavat eri tavoin. Erään luona sain hoidon aikana käteeni pinon kiviä. Yhtäkkiä näin pelkkää kirkasta sinistä ja kehoni jännittyi kaarelle. Hengitin kiivaasti – tuntui että pakahdun kuin akku liian kovassa latausvirrassa. Minua hoitikin kivi. Ei ihmisen luoma parantava ajatus, ei minun luomani tunne, ei kenenkään käsi. Kivi. Kun hoitajana on ympärillämme oleva luonto, silloin viimeistään esteet tipahtavat. Kaikki vastustus valahtaa.