Lunta pyryttää. Maa saa kerroksen uutta koskematonta pintaa, joka paljastaa meille mitä tässä ajassa liikkuu. Näemme vain tämänpäiväisen – ei eilisen askelia, viime viikkoisia jäniksenjälkiä tai toissapäiväisiä hiirenpolkuja. Ne ovat mennyttä.

Onko sinulle joskus käynyt niin, että olet kätkenyt itsesi suojaan nauttien siitä kuinka onnekkaasti oma elämäsi sujuu? Minulle on. Neljän edellämme ajavan auton raju kolari suoraan edessämme repi meidät väkisin pois turvallisesta untuvasta, jonne olisi ollut helppo unohtua elelemään. Siellä untuvassa saatamme tulla sokeiksi. Luulemme, ettei kenellekään satu, kenelläkään ei ole paha olla.

Jokainen solumme uudistuu, osa solukosta nopeammin kuin esimerkiksi luukudokset. Emme ole fyysesti sama ihminen ajan kuluessa. Puhdas uusi lumi on peitteenämme säännöllisin väliajoin. Sisin meissä lienee jotain pysyvämpää. Se on perhettä ikuisesti heidän kanssa, joille se on rohjennut näyttäytyä ilman naamioita. Tämän kirjoituksen myötä muistelen vanhaa nuoruuden ystävää, jonka askelten päälle uusi lumi on satanut. Hän päätti lähteä tästä maailmasta omasta päätöksestänsä.

Kaikki tämä ja muutama muu lähipiirissä sattunut kipeä asia toivat valtavan paineen sisälleni. Vuosin lopulta itsekin verta, tosin luonnollista kautta ilman vaaraa, pelkästä emotionaalisesta kuormasta. Nyt katselen ympärilläni olevaa elämää arvellen, että näen maailman taas hieman totuudenmukaisemmin kuin ennen.

Puu ei karkaa tuulelta, se kurkottaa niihin oksillaan.

Ihmisille voi tulla pitkiäkin jaksoja elämässä, kun emme tule kosketetuksi. Tällaisen jakson jälkeen kosketetuksi tuleminen voi aiheuttaa monia tunteita.

Itkettää, kun tunne pitkällisestä yksinäisyydestä hyökyy pintaan. Jotkut hätääntyvät: ”Kuinka minua nyt niin itkettää vaikka kaikki on hyvin?” Silloin käsi pysähtyy vain hiljaa odottamaan, kuin kannustaen. Aikaa on.

Voi olla hankalaa yhtäkkiä asettua olemaan nähty, hyväksytty ja kosketettu. Jokin osa sinusta saattaa tuntea silkkaa kauhua: ”Pystynkö sittenkään tähän? Tämä kaikki on niin outoa. Mitä jos sittenkin vain häivyn?” Pian nauramme yhdessä jollekin arkiselle asialle eikä toinen jalkasi olekaan enää lähtökuopissa.

Seksuaalisuus, jota on pitkään pidetty tiukasti suljetussa purkissa, voi yllättäen herätä – sukupuolesta riippumatta. Mielessä pyörii sekalaisia tunteita häpeän ja ilahtuneisuuden välillä. ”Hienoa tuntea olevansa elossa! Mutta mitä teen näille kiusallisille mielihyvän tuntemuksille, mitä tämä tarkoittaa, miksi nyt?” Silloin pidän sopivaa etäisyyttä kunnioittaakseni herännyttä elämänvoimaasi, joka kuuluu sinulle. Kaikki on hyvin.

Yksinäisyydessä voi myös tulla ylikorostunut tunne omavoimaisuudesta. Se huutaa kovaan ääneen: ”Ei tuo mitään tiedä saati osaa, katsotaanpa vaikka.” Silloin juttelen sille osalle sinua, joka on kuitenkin rohkeasti päättänyt tulla. Se osa sinusta suostuu kertomaan olennaiset asiat ja antaa tarpeellista ohjausta työskentelyyni.

Älä ole huolissasi mistään näistä. Korostunut yksinäisyyden tunne hyökyy ylitsesi vain poismennäkseen. On luonnollista, että jokin osa meistä haluaa joskus juosta karkuun juuri sitä, mitä eniten tarvitsemme. Herännyt seksuaalisuus on tärkeää ravintoa sinulle itsellesi. Anna sen olla sinussa kaikessa rauhassa, rikastamassa elämääsi. On hyvin ymmärrettävää, että omavoimaisuudesta rakentuu joskus liiankin suljettu turvapaikka itsellemme. Luovu turvapaikastasi sopivan hetken tullen, jotta näkisit, että sinun on mahdollista saada apua toiselta ihmiseltä. Apua, jota ei tarvitse ansaita olemalla hyvä tai suorittamalla jotain oikein.

Me kaikki tarvitsemme joskus virkistävän tuulahduksen vierailta mantereilta, toisilta ihmisiltä. Älä suotta rakenna liian pitävää tuulensuojaa itsellesi – liian pitkäksi aikaa. Meillä itsellämme ei aina ole avaimia jokaiseen suljettuun oveen. Joskus on tarkoitus, että vieras tuulenpuuska avaa ne yllättäen sinulle.

Olen väistellyt väistämätöntä jo tarpeeksi pitkään, pyörinyt ympyrää milloin makustellen kiehtovan näköistä polun alkua, milloin taas vain juonut viiniä ja iloitellut leikkien, etten näe koko polkua laisinkaan. Toisinaan mieleen on päässyt pelko siitä kaikesta, mihin harharetkiin ja kasvukipuihin uudelle polulle astuminen johtaa.

Valmistaudun avaamaan Parantolan oven heille, jotka haluavat löytää oman tapansa harjoittaa kansanparannusta. Oven avaaminen pelottaa, vaikka tiedän että se on väistämätöntä – myös välttämätöntä monestakin syystä.

Ovestani astuu kulkijoita, joita puhuttelee juuri minun tapani harjoittaa tätä ammattia. On tärkeää itsenikin kannalta, että kansanparannusperinne jatkaa omaa elämäänsä monien käsiparien kautta, rikkaana. Parantola tuntuu tähän tarkoitukseen pyhitetylle sijalle. Oman kokemusperäisen tiedon ja taidon jakamisessa on kyse myös minun seuraavasta kasvutehtävästäni.

Osa minusta ei halua puhua. Se haluaa vain ottaa vastaan ihmisiä, kuunnella ja napata hiljaisuuden vallitessa kiinni vain siitä, mikä on olennaista sillä hetkellä. Kaikki muu saa jäädä. Sitä osaa minusta ei saa pienenkään yleisön eteen puhumaan kirveelläkään. Sille on tärkeää, että ovi avautuu. Aivan yhtä tärkeää on kun se sulkeutuu ja saa olla rauhassa.

Toinen osa kärsii itsellisen ammatinharjoittajan erillisyyden tunteesta. Se kaipaa kollegoita, kanssakulkemista ryhmässä. Se nauttii siitä, että saa viritettyä tunnelman kohdilleen ja hoksaa milloin avata mikäkin ovi tai ikkuna. Tämä osa minusta pulputtaa iloista puheenpartta sutjakasti.

Nämä molemmat puolet ottavat lämmöllä vastaan teidät, uudet minulle vielä tuntemattomat kanssakulkijat. Edessä on uusi polku valoineen, varjoineen, linnunsulkineen ja kivenmurikoineen. On aika kulkea itsekseen, kunnes taas alkaa aika jolloin saa kulkea yhdessä toisten kanssa. Mennään jo!

Kulje oma ylväs polkusi, sivuille vilkuilematta

Joskus kuin varkain elämäämme pääsee hiipimään epäluottamus. Jokaisen gurun ohjeista löytyy mielestämme aina jokin vaillinaisuus, joka romuttaa arvostuksen niihinkin näkemyksiin, jotka voisivat olla meille avuksi. Ehkä toistamme itsellemme, että kukaan ei voi meitä auttaa. Kukaan ei ymmärrä juuri minun tarpeitani täydellisesti. Siitä huolimatta jatkamme täydellisen neuvonantajan etsimistä itsemme ulkopuolelta.

Ehkä joskus meille on käynyt niin, että neuvonantajasta on tullut liian tärkeä meille. Luottaessamme sokeasti jonkun toisen tietoon, noudatamme vahingossa sellaisiakin neuvoja, jotka eivät sillä hetkellä ole meidän parhaaksemme. On tärkeää osata kuunnella hyviä neuvoja. Aivan yhtä tärkeää on ottaa neuvonantaja alas siltä korkealta jakkaralta, minne hänet itse olemme asettaneet. Oli sitten kyse ihailemastamme ihmisestä tai noudattamastamme maailmankatsomuksesta.

On varsin totta, ettei ole olemassa valmista maailmankatsomusta tai elämäntapaa, joka koostaisi juuri sinulle täydellisen lautasannoksen. Ei ole syytä tuomita vääränlaista ruokareseptiä tai ideologiaa silloin kun on kyse luottamuspulasta omaan itseesi ja kykyysi jäsentää omia tarpeitasi.

Aina ihmiset eivät tiedä, miksi heillä on paha olla. Joskus se näytetään minulle ja voin yrittää sanoittaa sen, mitä ihminen ei ole itse osannut. Ne ovat asioita, jotka ihminen jo sisimmässään tietää todeksi. Yllätyksiä ei tule. On vain rauhaa, mitä tosiasiat tuovat sinulle lahjana. Olivat ne tosiasiat sitten kauniita tai ei.

Jakkaralta on sitä yksinäisempää huudella, mitä korkeampi se on. Kuuntelethan minua reilusti ja ryhdikkäästi vierellä seisten. Jos hetken tuntuukin, että tiedän ja osaan enemmän, niin anna sen olla vain hetki. Kukaan ei seiso tietäjänä sinua korkeammalla kun on kyse siitä, mikä sinulle on parasta tässä hetkessä.

Hirven jalanjäljissä pienen matkaa

Lähdin aamulla kyyhkysmetsälle katsomaan, vieläkö parvia lentelisi. Varpushaukka viuhahti, kolme valkohäntäpeuraa jähmettyi kiväärinkantamalle katselemaan minua, lopulta loikkivat pois. Istuin pitkän aikaa. Lopulta tuli tunne, ettei tänään liiku senkaltainen saalis, mitä olin lähtenyt pyytämään.

Lähdin uteliaana seuraamaan tuoreita aikuisen hirven jälkiä. Pitkin pellonreunaa, ojan yli metsään. Makuupaikan jälkeen alkoi metsäkauris lähistöllä huutaa varoitushuutoansa. Se on käheä ääni, melkein kuin koiran haukunta. Muistin samantien, että kaikkeen tässä maailmassa täytyy olla lupa – muunkin kuin maanomistajan, valtion tai naapurin. Peräännyin samantien. Tuli tunne, etten saanut suotta häiritä hirveä.

Työpäiväni alkoi Viimeisellä Kuppauksella. Sillä tarkoitetaan kuppausta ennen kuolemaa. Kuuntelen yksinäisyyden, taakkana toisille olemisen tunteen ja sen, että kaikki on oikeastaan valmista, mutta kukaan ei enää uskalla katsoa silmiin. Läheiset juttelevat niitä näitä, kuin väistelisivät väistämätöntä.

Me tarvitsemme jonkun hyvästelemään. Antamaan viimeisen täällä elävän ihmisen katseen. Niin hirven jälestämiseen kuin kuolevan saattamiseen tarvitaan lupa. Sen voi tarpeen tullen kysyä ihan hiljaa, ilman sanojakin.

Lupa katsoa rauhassa silmiin kuoleman läheisyydessä olevaa liikauttaa sisälläni jotain sanoinkuvaamatonta. Mietin kuppauksen jälkeen, voisinko katsoa kaikkia, myös itselleni epämiellyttäviä ihmisiä kuoleman lävitse? Mitä minä silloin ihmisissä näkisin? Uskon, että jokainen liikahduttaisi jotain kaunista sisimmässäni.

Huoltajan vanavedessä Parantolaan sisälle hipsii lapsi, joka ei pelkojensa vuoksi uskalla iltaisin nukahtaa. Hän on ollut lääketieteellisen toimenpiteen vuoksi nukutuksessa, jonka aikana tapahtui jotain traumaattista – hän jäi tietoiseksi. Näin voi tapahtua aikuisellekin – ilmiö on harvinainen, mutta tunnustettu.

Laskemme hieman leikkiä – eihän ihmisten hoitamisen niin vakavaa ja syvällistä tarvitse olla. Vakuutan, että mitään sellaista ei tapahdu, mitä hän ei halua.

Juttelen kireistä paikoista. Siitä, että aikuisetkin hoidattavat itseään, jotta olisi parempi olla ja helpompi nukahtaa rauhassa iltaisin. Kipeitä paikkoja löytyy pieneltä ihmiseltä paljon. Ihan kuin hän edelleen olisi kauhuissaan. Yhtäkkiä hän kertoo, että päähän tulee lämpöä. Kuittaan sen iloisesti hyväksi asiaksi. Pyydän häntä kääntymään selälleen ja katson vielä kaulan ja rinnan alueen lihaksia. Tunnen sormissani kuin salamana sykähtävän paineaallon, joka menee kohti päätä. Kysyn pojalta, että miltäs se tuntui. Hän kertoo silmät suurena kuulleensa korvassa jonkin äänen.

Niin saimme hetkessä kulumaan puolituntisen. ”Kuluiko tässä niin kauan?” Hän siirtyi sohvalle ihmettelemään ja käänteli päätään. Hän kertoi, ettei korvassa enää kuulu mitään.

Mieltäni jäi askarruttamaan, oliko hoidostani tarvittavaa apua. Onnekseni sain myöhemmin kuulla, että poika nukahtaa iltaisin ilman pelkoja. Osa minusta tunsi silkkaa epäuskoa siihen, että ihminen voi vapautua traumaattisesta kokemuksesta tällä tavoin. Ei tuskaista kuukausien työstämistä, lääkitystä, keskustelua, ei tapahtumien yksityiskohtaista läpikäymistä. Näyttäisi kuitenkin sille, että jokin osa meissä osaa kirjautua ulos traumaattisesta kokemuksesta. Täristämme sen itsestämme irti kuin peura selvittyään saalistajan kimpusta hengissä.

Jos olet kokenut jotain pelottavaa ja selittämätöntä, anna kehosi purkaa pelko pois. Ole heikko, tärise, itke, huuda, heti kun tilanne on ohi ja on turvallista. Muutoin on vaarana, että pelko kangistaa sinua päivästä toiseen, illasta aamuun, vaikka mikään ei ole enää hätänä.

Mitä elämä olisi ilman ääritilanteita? Ilman sitä, että jokin meissä venyy ja on lujilla, katkeamispisteessä? Ilman koettelemuksia emme ehkä koskaan kokisi uutta syntymistä. Ilman jaksamisen rajapintoja jäisimme itsellemme tuntemattomiksi. Emme tietäisi mihin hyvään ja pahaan olemme kykeneväisiä. Mikään meissä ei myöskään muuttuisi, vaan hiljaa kypsyisimme, tuleentuisimme kuin vilja lopulliseen uneen.

Kun kohtaat äärimmäisen tilanteen, jossa koet sisäistä painetta ja pelkoa, anna sen venyttää jotain osaa sisimmässäsi. Anna tilanteen olla sietämätön sopivan aikaa. Älä suotta tee hätiköityjä ratkaisuja. Jos käytät ylimitoitettua voimaa ratkaistaksesi tilanteen liian nopeasti ja päästäksesi poistumaan paikalta, on mahdollista että löydät itsesi pian uudelleen vastaavanlaisesta tilanteesta.

Unestani: ”Näen lauman susia ympärilläni, jokin minussa on tavattoman suunniltaan. ”Pakene tai taistele.” Sen sijaan, että käytän voimiani, asetun ja läähätän kuin susi. Olen vain paikoillani. Sen sijaan, että räjähdän kappaleiksi sisältäni, laajenen. Annan itseni olla. Annan äärimmäisen paineisen tilanteen olla. Läähätän kuin alistuneena olemaan keskellä ristiriitaa. Lopulta en kestä enää, vaan menetän tajuntani. Sudet tulevat nuolemaan minua, kunnes virkoan.”

Mitä hellintä huolenpitoa. Uhka voi muuttua tärkeäksi tahoksi, joka hoivaa ja kasvattaa meitä.

Tein tavallista hierontaa, kun asiakkaani yhtäkkiä kysyi, kummalla puolen häntä seison. Hänen mielestään joku hieroi myös toiselta puolelta kehoa. Hän oli vakuuttunut siitä, että jakaannuin kahtia ja hieroin molempia puolia. Tunsin oloni ihan tavanomaiseksi – hyväksi kuten yleensä ihmisiä käsitellessäni. Myötäilin pöydällä makaavaa ihmistä: se mitä hän kokee, on hänen pyhää omaisuuttansa, ei minun.

Kun mietin unimaailmaani ja sen syvyyttä. Aloin kuitenkin itsekseni uskoa siihen, että me voimme olla monta. Kohtaankohan koskaan niitä hahmoja, ketkä käyvät hoitopöydälläni unimaailmassa? Olen usein silloinkin ikään kuin töissä tai oppimassa. Ihmiset siellä tuntuvat aidoilta persoonilta, joihin minulla ei ole mitään arjen yhteyttä – he eivät edes muistuta ketään tuntemaani ihmistä. Mitä mahtaisin tuntea jos päivä- ja unimaailmani joskus yhdistyisivät? Kestäisinkö sen?

Unestani: ”Jahtasin peuralaumaa kumpuilevalla peltoaukealla. peurat juoksivat vastaan. Lähdin heitä päin. Joku ääni varoitti sudesta, sekin jahtasi peuroja. Susi ottikin minut kohteekseen. Ensin pakenin sitä, kiipesin kauhu kurkussa seinämää ylöspäin. Lopulta antauduin saalistajalle, se oli väistämätöntä. Olin peura. Antauduin kiinniotettavaksi.”

Antautumisen hetkessä oli jotain suunnattoman arvokasta, siinä tapahtui yhdistyminen. Olin sekä saalis että saalistaja. Jokin täyttyi, jokin muuttui merkityksellisellä tavalla. Saalis ja saalistettava voivat olla yhtä. Päivä- ja unimaailma voivat sulautua.

Tulin kotiin Parantolalta. Joku kysyi, millainen työpäiväni oli. En yhtäkkiä muistanut mitään. Tiesin, että olin ottanut vastaan kolme ihmistä. Yksi kuppaus ja kaksi muuta hoitosessiota. Muistin etäisesti kasvot ja tervehdykset. Kädenpuristukset ja halaukset. Verenhajun ja ihmisten erilaisuuden. En muuta.

Tunsin oloni virkeäksi ja vointini oli hyvä. Muistamattomuuteni aiheutti huolen sijaan uteliaisuuden sekä itsessäni että muissa.

Usein uudet tuttavuudet ja toimittajat haluavat tietää, mitä olen menneisyydessäni tehnyt, millä tavalla elänyt. Joka kerta minusta tuntuu kuin kertoisin jostakusta vieraasta ihmisestä. Ihan kuin en aivan ulottaisi polkuun, joka kulkee selkäni takana. Muistan nuoruuden ystävieni kasvoja, asioita joista pidin, paikkoja joissa elin. Muistan työpaikat ja ihanat kodit, joita asutin. Periaatteessa kaiken, mutta ilman henkilökohtaista yhteyttä niihin.

Joku sanoi, että silmieni värikin on muuttunut. On ehkä myönnettävä, että olen eri. Ehkä meillä on mahdollisuus olla uusi ihminen joka päivä. Tämä hetki on samaan aikaan sekä tyhjä että täysi. Oletko sinäkin kokenut jotain samankaltaista?