Kovin moni tässä ajassa kulkee viikonloppukurssilta toiselle etsien omaa parantajan polkuaan. Moni kaipaa syvällistä ihmissuhdetta, perinteistä ”jonkun opissa olemista”. Vanhemman polven edustaja saattaa kuitenkin yllättäen kääntää selkänsä kyselijöille. Mitä uteliaampi, kärsimättömämpi ja vakuuttuneempi on omasta lahjakkuudestaan, sitä enemmän saattaa kohdata vähättelyä, koettelevia kysymyksiä tai silkkaa torjuntaa. Eivätkö vanhat ryppyiset kansanparantajat olekaan itse lempeyksiä? Ovat, mutta eivät sillä tavalla kuin luulet. Tiedän, mistä puhun.
On olemassa vanha sanonta siitä, että kuppariksi pääsee vain, kun on synnyttänyt ja saattanut jonkun rajan taakse. Tiedän monta kupparia, jotka ovat vallan päteviä ilman näitä nimenomaisia elämänkokemuksia. Sanonta tarkoittaa mielestäni enemmänkin ihmisen elämänkaaren kokonaisvaltaista hyväksymistä niiden varjopuolineen. Syntymän ja kuoleman kohtaaminen ovat tärkeitä virstanpylväitä ihmiseksi kasvettaessa. Ilman tätä ymmärrystä voi olla vaikea löytää todellista yhteyttä ikääntyvien perinteenkantajien kanssa.
Tutustuminen kansanparantajiin ei juuri eroa työhaastatteluista. Ajankohdan pitää olla oikea molemmille osapuolille. On kyse ihmissuhteesta, joka noudattaa normaaleja lainalaisuuksia. Suhteessa on oltava positiivinen vire, veto ja inspiraatio. Omia motiiveja etsiytyä alalle kannattaa miettiä useampaankin kertaan, mieluiten vaikkapa joka päivä hamaan loppuun saakka.
Suullinen perinne vs. koulutusjärjestelmä
Polku kansanparantajan ja kupparin ammattiin kulkee tuskin koskaan pitkin tavanomaista reittiä – koulun penkkiä kuluttaen. Virallista, asialliset opintoviikkomäärät sisältävää koulua kuppareille ja kansanparantajille ei ole. Monenlaisia kursseja ja kokoontumisia kylläkin.
Ajatus massojen kouluttamisesta on saanut aikaan jupinaa monessa vanhemmassa kansanparantajassa. Kun kumartaa tämän päivän vaatimuksille, saattaakin pyllistää jollekin, mikä on olennaisinta ja herkintä suullisen perimätiedon siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Osaamisen standardisointi ja tehokas koulutus tuovat luotettavuutta ja tietoisuutta perinnehoidoista laajemmalle piirille. Se on erinomainen asia. Henkilökohtaisen ohjauksen määrä valitettavasti jää väkisinkin pienempään rooliin. Silloin innokkaasta opiskelijasta saattaa tulla teknisiltä taidoiltaan varsin osaava, mutta ihmisten kohtaajana hän saattaa olla varsin epäkypsä. Usealle on suuri pettymys huomata, että kovalla vaivalla ja rahalla hankitusta diplomista ja taidoista huolimatta asiakkaita ei tule. Voisikin olla tärkeää yhdistää nämä kaksi.
Syvälliset ihmissuhteet hyvänä kasvualustana
Terve henkilökohtainen suhde vanhempaan taitajaan saattaa toimia mitä parhaimpana kasvualustana ihmisten kohtaamistyöhön. Silloin siirtyy kuin vaivihkaa myös se sanojen tuolla puolen oleva ymmärrys siitä, mitä kaikkea paranemisen kulttuuriin perinteemme mukaan liittyy. Tärkeää on myös ymmärtää, missä menevät oman toiminnan rajat: kansanparantajan ei tarvitse leikkiä lääkäriä, psykiatria saati jumalasta seuraavaa. Me saamme olla ihminen ihmiselle, koskettaa, kuunnella, tehdä voitavamme ja toivoa parasta itse kullekin.
Minun kohdallani ystävyyssuhteet arvostamieni kansanparantajien kanssa ovat käytännössä tuoneet ammatin. Se on poikkeuksellinen tie ammatinharjoittajaksi tässä ajassa. Fysiologian, psykologian ja aseptiikan opinnot ovat seuranneet vasta perässä. Molempia tarvitaan. Helpolla en kuitenkaan löydä korvaavaa koulutusta sille, mitä vanhemman polven kansanparantajat ovat minulle antaneet. Se ei ole puristettavissa opetussuunnitelmaksi johtuen sen maailmankuvallisista ulottuvuuksista.
Kansanparannusperinteessä kohdataan luonto ja kaikki olemassaoleva sellaisenaan – oli se sitten näkyvää tai ei. Voisi sanoa, että pyrimme kohtaamaan ihmisenä olemisen ilmiöitä sellaisina kuin ne ovat. Elämä tuntuu olevan kuin sikermä meidän tietoisuutemme ja ulkopuolellamme olevan elämän välistä vuorovaikutusta. Onko maailma sellainen kuin se on, vai sellainen kuin mitä itse olemme?
Miksi kansanparannuskulttuurin opettaminen on haastavaa?
Vaikka järki ja kriittinen ajattelu ovat tärkeimpiä työkalujamme arjessa, monet tunnepuolen asiat, normaalista poikkeavat kokemukset sekä elämän ja kuoleman kysymykset pysyvät mysteereinä. Niissä on kuitenkin osattava olla läsnä. Siihen ei ole suomalaisessa perinnehoitajien koulutuksessa kirjallista oppimäärää. Se imetään kuin äidinmaidosta. Kuin tähtitaivasta katsoen. Kuin veden virtausta seuraten.
Joskus on tärkeämpää pystyä ja suostua oikeasti olemaan läsnä ihmisen pahan olon ja kivun äärellä kuin tehdä teknisesti oikeat selänkynkkäysliikkeet tai hierontaotteet. Tämä hyväksyvä hiljaisuus, hitaus ja läsnäolon taito tulee, jos on tullakseen. Sitä voi harjaannuttaa opiskelemalla psykologiaa, opettelemalla tuntemaan itsensä ja suhtautumalla ihmisten kohtaamiseen uteliaasti. Se ei aina tarkoita sitä, että ihmiset saisivat kansanparantajalta juuri sitä, mitä he janoavat – toisinaan ihmisille on myös laitettava rajoja, kysyttävä vaikeita kysymyksiä. Se saatetaan kokea voimakkaasti.
Moni paranemistapahtuma on tässä ajassa edelleen vailla järkiselityksiä – jos on sairastuminenkin. Olemme ammattikunta, joka arkitasolla luovii näkyväisen ja näkymättömän rajapinnassa ja nappaa kopin heistä, joiden sairaus ei ole järkiperäistä syntyselitystä löytänyt.
Aika kasvattaa ihmisten kohtaajaa
Näen sekä onnistumisia että epäonnistumisia paranemisen polulla. On ilman muuta minullekin usvan peitossa se, miksi joku voimaantuu ja paranee käsittämättömistä olosuhteista huolimatta ja toiset menehtyvät yllättäen pieneenkin terveyden horjahtamiseen. Mietin usein, johtuiko paraneminen hyvistä hoitomenetelmistä vai emotionaalisesta turvasta, jonka hoitotapahtuma toi. Entä sattuma ja ne tapaukset, jotka eivät saaneet apua?
Kanssakulkijoita tarvitaan sekä sairauden- että tervehtymisen poluilla. Kyky kulkea rinnalla voidaan lukea kansalaistaidoksi, jota ei voida rajata Valviran rekisteriin. Meillä kaikilla on velvollisuus kehittyä näissä taidoissa. Siihen ei ole valmista opintopolkua, jonka pituus tunnetaan ennalta. Vaikka sinulla olisi kova halu kasvaa ihmisten auttajaksi, saattaa olla, että joudut odottamaan urasi alkamista hyvin pitkään. Sille voi olla monia syitä. Monella kansanparannuskulttuuristamme kiinnostuneella on valtava kiire. Joskus minullakin oli. Tämänkaltaiset kiireet ovat onneksi ohi. Ei sen vuoksi, että olisin jo valmis ja pätevä, vaan siksi, että tiedän oikeasti matkan olevan tärkeämpi.
Aika tuo esiin todellisen potentiaalin ja realistisen näkökulman siihen, mikä on oma tehtävä ihmisiä kohdatessa. Mikään ei tuo enempää turvaa ja vakautta kuin se, että katsoo omaa itseään rehellisesti ja etsiytyy kohti tosiasioita.
Ihmisten kohtaaminen omana itsenään vaatii elämänkokemusta, itsekritiikkiä sekä itsetuntemusta. Vaatii myös tuhansia hoitokertoja, että löytää oman tapansa koskettaa tervehdyttävästi. Lämpimät ajatukset teille, jotka olette päättäneet etsiytyä aineettoman kulttuuriperintömme pariin. Täällä on paljon löydettävää. Tervetuloa.
Asiasanat: kuppaus, kuppari, folklore, kansanparannus, UNESCOn aineeton kulttuuriperintö, perinnehoidot, kuppauskoulutus, kansanparantajakoulutus, CAM-hoitojen etiikka