Kupparin tupaan astuu jännittynyt asiakas. Hän on tullut saamaan apua niska- ja hartiasärkyihinsä. Valmistelen hoitopöydän ja aloitamme rauhallisesti. Tunnen kuinka keho ei luota, ei houkuttelusta huolimatta rentoudu käsiini. Hieronta ei satu, keho ei anna mitään tuntemuksia. Vitsailen vanhan kansan muurahaisvoiteestani, jota käytän hieronnassa. Juttelu auttaa hieman. Teen parhaani. Hän on tullut todistamaan itsellensä, että se mitä emme näe, ei ole olemassa. Häntä pelottaa, että hoitoni todistaa toisin. Joku osa hänessä silti salaa toivoo, että saisi kokea jotain erityistä.
Pyydän saada laittaa muutaman akupunktioneulan, ehkä hänen viisas kehonsa auttaisi myös mieltä päästämään irti rentoutumisen esteistä. Siirryn käsittelemään jalkateriä ja annan neulojen tehdä työnsä kehossa syvemmällä. Kupparin tuvassa on hiljaista. Pieni tuuli puhaltaa yläkerran portaita alaspäin pyyhkien hoidettavan yli, aina minun kasvoihini saakka. On pyhä hetki. Saamme nauttia siitä pitkään. Vapautuneemmat ja kirkkaammat kasvot lähtevät kupparin tuvasta takaisin suureen maailmaan. Lähtiessään sanoo vain ”Kiitos”. Se, mitä hän koki, jäi täysin hänen salaisuudeksensa. Kokemuksen suuruus ja erityisyys oli juuri hänen kehollensa ja mielellensä sopiva. Ei lenteleviä esineitä, ilmestyviä henkiolentoja tai suurta yliluonnollista draamaa. Hiljaisuutta, varovaisia henkäyksiä, ihmisen mieltä kunnioittavia.