Tapasin kerran ihmisen, jonka keho oli kuin nujerrettu. Kumara, laiha, toispuoleinen ja monin tavoin vaivainen. Mutta silmissä loisti harvinaislaatuinen kirkkaus, kuin terävä poranterä. Kun katsot tällaista ihmistä silmiin, alatkin nähdä hänet ihan toisenlaisena. Hetken kuluttua et enää näe vaillinaista kehoa, et pyörätuolia. Unohdat sen mitä olet silmilläsi nähnyt, sillä sinut täyttää se mitä näet sydämelläsi.
Kukaties poikkeuksellisen suurella voimalla on välillä tarve piiloutua vaillinaisuuksien taakse. Se näyttäytyy vain harkitusti tärkeinä hetkinä.
Olen myös tavannut ihmisen, jolla keho on kuin äärimmilleen viritetty voimanpesä, mutta katseesta ei virtaa lehmänhenkäystäkään. Katsot tällaista ihmistä ensin ihaillen hänen täydellisyyttään, mutta kun katsot silmiin, joudut etsimään sitä kenelle puhut. Hämmennyn. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.
Kukaties kehomme on joskus ainoa turvapaikka, jonne linnoittautua, jota hallita täydellisesti silloin kun olemme sisäisesti eksyksissä. Kun oma polku kotiin löytyy, voimme vapauttaa kehon vaatimuksista täydellisyyteen. Polun selkeys ja kirkkaus loistaa jälleen silmistämme. Polun löydettyämme, löydämme itsemme lisäksi myös syvemmän yhteyden muihin ihmisiin.