Hoitotupaa tutkaili valppain silmin kolme hieman jännittynyttä lasta – he olivat tulleet ensimmäistä kertaa hierottavaksi. Olimme sopineet, että vanhin heistä tulisi ensimmäisenä hoitopöydälle. Siten toiset saisivat rohkaisua ja voisivat lopulta päättää, uskaltautuvatko hoidettavaksi.

Uteliaat katseet seurasivat rentoutumista. Tuvassa ei juuri juteltu. Silmät täytti raukeus ja oman vuoron odottamisen jännitys tuntui hälvenneen tuvan tunnelmaan. Kun keskimmäinen lapsi, pieni tyttönen tipahti syvään rentoutumisen tilaan, valpastuivat toiset. He kuulivat hengityksen rytmin muutoksen ja aistivat eri tietoisuuden tilan. Pidin käsiäni ohimoilla. Odotin pitkään. Lapset sulkivat silmänsä, kuin vaistonvaraisesti osallistuen. Virtaukset sykkivät kiivaina ja tyttönen otti vastaan kaiken rauhallisesti.

Yhtäkkiä vasen käteni muuttui kuin toisen kädeksi. Se ikään kuin magnetisoitui, enkä saattanut sitä itse liikuttaa. Vasen kämmen lähti hitaasti irtaantumaan ohimolta. Käsi tuntui raskaalta ja jähmeältä. Käsi päätyi lopulta roikkumaan alaspäin. Tunsin, kuinka jotain raskasta valui maahan. Käteni ikään kuin tyhjeni. Hetken kuluttua se vapautui ja tuntui taas omalta. Herättelin tyttöstä hiljaa jutellen. Pyysin valpastumaan hitaasti, kuin yön jäljiltä.

Kolmatta lasta ei tarvinnut hoitopöydälle enää houkutella. Olin kiitollinen siitä, että lapset luottivat kehonsa käsiini. Nyt heidän on tästä edespäin helppo tulla aina kun on tarvis. Kuulin jälkikäteen, että tyttö oli kärsinyt paljon päänsäryistä.

Isokokoinen ja lempeän oloinen mies kaappaa kainaloon. Hän alkaa omintakeisen sanailunsa tuntureista ja siitä kuinka ne juttelevat hänelle. Liikutun syvästi, rauhoitun siihen hetkeen ja annan kokonaisen tunturin pidellä kainalossa. Lämmin aalto kulkee lävitseni. ”En se minä ollut, tunturi vain.”

Olin kohdannut ihmisen, joka kulki omintakeista polkuaan. Hänellä oli ilmiselvästi poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista voimaa ja aistiherkkyyttä. Heidän kaltaisensa kohtaavat sekä kunnioitusta että oudoksuvia katseita, sekä ihailua että kateutta. Mitä vaatii se, että antaa itsensä kulkea ominta polkua – ei sitä, mitä muut arvostaisivat tai pitäisivät soveliaana?

Usein kartamme juuri niitä ihmisiä, jotka näkevät meidät sellaisina kuin me olemme. Siitäkin huolimatta, että he lähestyvät meitä mitä vilpittömin sydämin ja lempeästi. Joudumme hämmennyksiin, kun joku vetää meidät omista tarinoistamme kohti sitä, mikä oikeasti on olemassa.

Kun kohtaat kummallisen oman polkunsa kulkijan, avaa sydämesi. Se kuulee ja ymmärtää, vaikka järki menisi hämmennyksiin oudoista sanoista. Mitä lempeämmin kohtelemme oman polkunsa kulkijoita, sitä lähempänä me ihmiset voimme elää toisiamme – eikä kenenkään tarvitse vetäytyä ”yksinäisyyden tuolle puolen”.

Kaksi hyväksi todettua keinoa, jos haluat pienen ihmeen varovasti hipaisevan sinua:

Jos olet alakuloinen ja voimaton, mene metsään ja pyydä helpotusta – varmasti metsä vastaa. Kerran minua vaivasi selittämätön alakulo. Olin ymmälläni ja toivoin, että jokin tulisi ja irrottaisi mieleni seisahtuneesta tunnelmasta. Västäräkki pyrähti eteeni metrin päähän ja räpytteli sirkuttaen paikallaan kuin sillä olisi ollut asiaa. Se teki sen vielä toisenkin kerran varmistaakseen, että hoksaisin – etten kuittaisi lintua vain hassuksi sattumaksi. Siinä samassa tunsin painetta päälaellani ja ymmärsin, että hetkellinen järkytys eräästä tapahtumasta oli sulkenut minut. Kipu päälaella hellitti ja lämmin virtaus valui alas vartaloani pitkin. Ihan kuin himmeä lasikupu olisi poistunut ympäriltäni. Luonto ravitsee meitä, kun muistamme olla avoimia. Pelko ja huolet sulkevat tämän ravintokanavan. Nyt saatoin hengittää metsää, tulla ravituksi, eikä mikään asia tuntunut sittenkään liian ylivoimaiselta tai raskaalta kestää.

Päätä, että ihminen, jonka kanssa keskustelet, on oikeassa. Anna hänen tuntea, että hän on täydellinen ja että hän itse tietää vastaukset ongelmiinsa. Katso, kuinka hän alkaa pikkuhiljaa hehkua. Keskustelu alkaa ravita teitä molempia ihan eri tavoin. Tällä päätöksellä voit pelastaa syvällekin suohon ajautuneen keskustelun. Kanssakäyminen ottaa niin kovin herkästi syvälle uppoavan raiteen. Siihen riittää pieni epäluottamuksen häivähdys kasvoilla, hieman liian uhmakas todistelu omasta oikeassaolemisesta tai toisen neuvominen ylemmältä portaalta katsellen. Tämä päätös on tärkeä etenkin, kun kohtaat vaikeassa elämäntilanteessa olevan. Hän saa mahdollisuuden huomata sisäisen hehkunsa. Sääli ja viisaat neuvot riisuvat ihmisen omasta voimasta.

Puhelimessa kuuluu hieman vaivautunut, mutta huolestunut suomalaisen miehen ääni. Hänen afrikkalaista syntyperää oleva vaimonsa on sairas – tavalla, joka hämmentää lääkärit. Mitään vikaa ei löydy. Vaimo itse on sitä mieltä, että hänet on kirottu. Mies on skeptinen, mutta nöyrin mielin: jos tästä olisi apua. Nainen kertoo ranskan kielellä, kuinka kivut kiertävät ja kiristävät ympäri kehoa liikkuen. Hän on todella peloissaan.

Meistä tavallisista ihmisistä tuntuu hämmentävälle, että jonkun toisen pahoilla ajatuksilla olisi niin suurta valtaa meihin ja terveyteemme. Meille ajanjakso, jolloin naapuritalojen välillä liikkui mitteleviä voimia: pahoja silmiä kateita ja kirouksia, tuntuu kaukaiselta historialta. Sitä se ei välttämättä ole. Kuvailemme tuntemuksiamme vain eri tavoin tässä ajassa. Voimme olla kohtaamisen jäljiltä vallan nääntyneitä, ajatuksiamme kalvaa epäluottamus ja jopa pelko. Toisinaan taas koemme voimaantuneemme jonkun ihmisen seurassa. Säteilemme hyväksyvää, tyyntä voimaa elämän juonenkäänteiden edessä – päivä jatkuu sulavana onnistuneiden tapahtumien norona. Meillä on valta ravita kanssakulkijaa tai syödä häneltä. Suhtaudumme vain tähän kanssakäymisessä tapahtuvaan voimien mittelöön nykyaikana vähemmän dramaattisesti kuin entisaikoina.

Rajun ristiriidan keskellä harvoin tunnemme itsemme täysin syyttömäksi. Olemme omalta osaltamme aina vastuussa tilanteen kehittymisestä. Voi olla, että joka kerta riitatilanteessa syvällä sisimmässämme itse tuomitsemme itsemme. Syyllisyys tekee joka kerta pienen kolon kehoomme ja asettuu sinne kipuna, joka kalvaa kunnes kohtaamme oman keskeneräisyytemme. Voisi siis sanoa, että kiroamme itse itsemme. Paranemme, kun annamme itsellemme anteeksi.

Joku parantaja varoitti minua hoitamasta naisen kirousta. Saattaisin saada sen kuulemma itselleni, jos yksin toimisin. Pelko huutelee itsestään usein kovaäänisesti – kuiskaukseen on kuitenkin helpompi luottaa. Nainen parani – ei heti, mutta ajallaan. Toisten epäonnentoivotuksilla ei ole meidän psyykeeseemme vaikutusta, mikäli toimimme itse moitteettomasti – myös syvältä sisimmästä käsin tunnusteltuna.

Istun vastapäätä ihmistä, joka kertoo raastavaa tarinaa. Se on täynnä vaikeita tunteita ja silkkaa vääryyttä. Jossain vaiheessa tunnen, kuinka tuska on omalla ihollani. Olen eläytynyt uhritarinaan, joka on toisen. Jotain on tehtävä, jotta pystyn jatkamaan. Muutoin päädyn tilanteeseen, jossa ryhdyn kiirehtimään ratkaisua toisen puolesta, jakelemaan neuvoja oman hankalan oloni vuoksi. Lausunko hospotihospoti, suitsuttaisinko salviaa, vai toisiko jokin maaginen rituaali suojan? Miltä minun pitää suojautua?

Kenenkään tarina ei voi minua vahingoittaa. Sen sijaan tarvitsen suojan omille hätääntyneille ajatuksilleni, jotka synnyttävät lisää vaikeita tunteita. Oloni helpottuu, kun siirryn hänen vierellensä. Katselemme yhdessä eteemme piirtyvää tarinaa. Emme katso toisiamme silmiin. Ihan kuin tarina lakkaisi piirtymästä minuun, kun emme istu vastakkain.

Näen selkeämmin, sillä en kavahda omia ajatuksiani. Kuulen paremmin, sillä olen sivussa tuskaisten tunteiden loimusta. Tarinan voima pyörii edessämme, emmekä kumpikaan ole vietävänä. Hätääntyneet ajatukset etsiytyvät turvaan rinnan alueelle, jossa henkilökohtainen rumpusoittimemme sykkii taukoamatta. Omien ajatusten vartijana oleminen ja hyväksyvä läsnäolo toisen rinnalla onkin paras suoja, minkä tiedän.

Eräänä yönä kauan kauan sitten olin unessani tutussa paikassa tuttujen hahmojen ympäröimänä. Olin makuullani, kun oikeaan jalkaani lähti kiertymään valkoinen suuri käärme. Sen voima oli ylvästä, päättäväistä ja pelottavaa sorttia. Tapahtumassa oli väistämättömyyden tuntu. Käärme asettui reiteeni monelle kierteelle ja katseli minua. Tuntui kuin olisin saanut haltuuni jonkinlaisen voiman, mutta minun piti harjoitella sen pitelemistä.

Ymmärsin, että minulla oli kolme vaihtoehtoa. Jos pelkään ja tartun käärmeeseen lujasti kiinni käsilläni, se puree. Jos suhtaudun siihen välinpitämättömästi, enkä kommunikoi käärmeen kanssa, menetän sen. Miten vaikeaa onkaan pelon ja epäluottamuksen voittaminen. Satutetuksi tulemisen pelko nostattaa valmiuksia satuttaa itsekin. Päätin uskaltaa katsoa käärmettä silmiin. Rentouduin. Sain siihen yhteyden ja tiesin, ettei se satuttaisi minua. Käärme tiesi, etten väkivalloin takertuisi siihen, vaan antaisin sen olla vapaa. Olin saanut uuden ystävän ja suojelijan, sellaisen, jota en olisi ajatellut koskaan pystyväni pitelemään.

Mietin eräänä päivänä omaa sukuani ja niitä lukuisia muita sukutarinoita, joiden kulkua olen kuunnellut kupparin tuvan hiljaisuudessa. Usein sukupuut kasvattavat samaa tarinaa oksanhaarasta toiseen.

Joissain suvuissa aina joku mies luopuu omaehtoisesti elämästänsä – päätös ilmentyy eri tavoin: itsemurhana, alkoholismina tai muunlaisena mielen murtumisena. Joissain suvuissa nainen pyrkii hallitsemaan kaikkea ja päätyy lopulta yksinäisyyteen – ilman yhteyttä lähimmäisiinsä. Me tunnemme paljon erilaisia tarinoita.

On hienoa nähdä, kuinka raskas tarina vähitellen haipuu ja sen voima toistaa itseään vähenee. Joskus tarina saa matkustaa sukupolvelta toiselle vahvistuen. Silloin voi käydä niin, että tarinan kantaja uupuu, eikä suku jatku enää. Tarinan voiman voittaminen vaatii nimittäin oikeita sankaritekoja jokaiselta sukupolvelta.

Tunnistat omat tarinasi sinä hetkenä, kun sanot voimattomana: ”Aina minulle käy näin, taas sama juttu, miksei koskaan minulle”. Silloin menneisyyden tarina on tehnyt päätöksiä puolestasi. Tarinan voima punnitaan jokaisessa hetkessä, kun aiot toimia. Me voimme valita sanat suuhumme ja teot kätösiimme. Menneisyys ei kurkota toimiakseen oman voimamme ohi, ellemme anna sille lupaa.

Muutamia vuosia sitten olimme iltamyöhällä ajelemassa sukulaisiin koko perheellä. Mieheni ajoi. Lapset jo nukkuivat ja minä torkuin etupenkillä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että mieheni oli jo pitkään ajanut reilusti alinopeutta tyhjällä tiellä. En kysynyt mitään, ajattelin, että ehkä häntä vain väsyttää eikä hän halua ajaa kovempaa kuin 60km/h. Vastaan tulee yksi ainoa auto. Vasemmalta juoksee hirviemo suoraan sen eteen juuri sillä hetkellä, kun kohtaamme. Mieheni jarruttaa nopeasti, ajaa tien sivuun ja menee katsomaan, onko vastaantulijalla kaikki hyvin.

Hän oli brittiläinen vuokra-autolla. Hirviemo oli huonossa kunnossa. Soitimme poliisin paikalle lopettamaan hirven ja toivotimme hyvää jatkoa säikähtäneelle turistille. Ilman tuota vastaantulijaa, olisimme itse törmänneet hirveen. Poliisit tulivat ja pääsimme jatkamaan matkaa. Hengitimme molemmat kiivaasti. Mieheni kertoi saaneensa jokinlaisen hiljaisen varoituksen sisältään. Onneksi hän kuunteli.

Sisäisen äänen kuulee parhaiten rauhallisessa ympäristössä, ajatukset levossa. Ei riitä, että kuuntelee, pitää myös kuulla ja uskoa kuulemansa. Kaikki se, mitä hiljaisen kuiskauksen jälkeen päässä pyörii, on mielen spekulaatiota, pelkoja ja toiveita. Tärkein viesti tulee aina ensimmäisenä.

On pitkä aika, kun viimeksi olin itse hoitopöydällä vastaanottamassa hoitoa. Ajattelin jokin aika sitten, että voi kun tulisi joku tuttu samaa ammattikuntaa edustava käymään kylässä tai asiakkaana, niin saisin kotikäynnin itselleni siinä sivussa. Välittömästi teki mieli perua toiveeni, sillä se tuntui vähän liian yltäkylläiseltä. Onhan se nyt, kun kaiken pitää tulla kotiovelle saakka – palvelua viimeisen päälle universumilta. Nuori terve ihminen, joka voisi ihan hyvin järjestää ajan ja paikan itse, sen kun vain valitsisi lähellä olevista – hyviä hoitajia piisaa.

Parin päivän kuluttua eräs tuttu kollega kauempaa kertoi matkustavansa tänne päin ja ehdotti vaihtohoitoja. Osa minusta hykerteli ja osa kieriskeli syyllisyydessä tivaten, että onko tämä nyt reilua. Toiset kamppailevat välillä pienienkin asioiden sujumisesta elämässänsä ja minä vaan tilailen kaikenlaisia palveluksia kotiovelle. Ja saan ne.

Osaatko sinä pyytää, ottaa vastaan ja nauttia saamastasi yltäkylläisyydestä? Uskotko, että hyvän tapahtuman jälkeen seuraa lisää hyvää sen sijaan, että olisi jonkin ikävän asian vuoro tulla?

Asuimme ensikodiksi rakentamassamme saunatuvassa, kun rakensimme varsinaista suurempaa puista kammaria tänne Livonsaarelle. Kaikki tuli pystymetsästä, lattialankkuja ja huonekaluja myöten. Mieheni uurasti veri nokassa. Autoin minkä pystyin ja luovin pienessä mökissä vastasyntyneen ja vuoden ikäisen isoveljen kanssa, tulisijat ja sadevesi ainoina fasiliteetteina.

Aina kun tunsin itseni väsyneeksi ja yksinäiseksi, pienimmäinen oli levoton ja itki herkästi. Pieni tupamme oli mitä suloisin ja kodikkain. Elämämme siinä tuntui antoisalta, mutta mikään ei rauhoittanut lapsen itkua paremmin kuin metsä. Eikun vauva lämpimään kääröön ja kohti sammalmättäitä, joilla makoilimme kaikki kolme. Kuuntelimme vasaran pauketta ja lintujen laulua yhtä aikaa.

Kerran siellä kölliessämme mieleeni tuli ajatus siitä, onkohan metsä itsessään hyväksynyt

meidän touhumme, tontinraivauksemme ja rakentamisen paukkeen. Kenen luvalla olemme mylläämässä sammalia ja asettumassa tähän paikkaan?

Seuraavana päivänä löysin tontiltamme suuren pöllönsulan. Kuin vastauksena siihen, saammeko asettua tähän. Riemu läikähti sydämmessä, olimme tervetulleita!